Tapio Santala

Tapio Santala on golfvalmentaja, jonka menestynein suojatti on Janne Kaske. Santalaa pidetään tekniikkaorientoituneena valmentajana, mutta mies itse on toista mieltä: ”Mitä enemmän ymmärrän liikkeestä ja tästä pelistä, sitä vähemmän kiinnitän huomiota yksityiskohtiin.”

Miten Stanley menetti selvän voittonsa

KAIKKI VARMAAN MUISTAVAT hyvin Jean Van de Velden kohtalokkaan toilailun vuoden 1999 British Openissa. Viime viikonloppuna saimme kokea jälleen yhden jäätymisen, vaikkakin pienemmässä kilpailussa ja varsin erilaisella väylällä.

Tilannehan lähti käyntiin Kyle Stanleyn tullessa viimeiselle tiille Torrey Pinesissa, jonka viimeinen väylä on kahdella tavoitettavissa oleva par 5, jossa kuitenkin vesi vaanii vasemmalla ihan griinin edustalle asti. Tuossa vaiheessa Stanleyn johto oli kolme lyöntiä. Tupla tuolle helpolle väylälle olisi vielä tuonut voiton.

Voitto näyttikin varmalta Stanleyn osuttua loistavasti väylään avauksellaan, jonka jälkeen olisi ollut loistava tilaisuus laittaa tuo noin 220 m jäljellä ollut lyönti ainakin griinin kanttiin ja mennä siitä kolmella sisään voiton varmistamiseksi. Stanleyn ratkaisu oli kuitenkin toinen ja hän päätti sijoittaa kakkoslyöntinsä raudalla varmasti väylälle, josta sitten lähti lyömään täyttä wedgeä greenille, tuloksena veteen spinnannut lyönti, dropin jälkeinen pitchi raffista ja 3 puttia. Uusinta ja siinä kirvelevä tappio.

Mikä meni vikaan?

MATEMATIIKKA PETTI ja ilmeisesti pelaajan pakonomainen tarve välttää bogia, vaikka tuplakin olisi tuonut voiton. Riskianalyysi tilanteesta vielä meni päälaelleen, ja asioiden pohtiminen näytti jääneen keskeneräiseksi.

Tuolle viheriölle niissä olosuhteissa täysi wedge oli lähestulkoon riskialtein lyönti. Huomattavasti turvallisempi ratkaisu olisi ollut lähteä rohkeasti lyömään kakkoslyöntiä viheriölle pitäen samalla huolta siitä, että ottaa vain tuon vasemman puolen pelistä pois.

Lopputuloksen kannalta olisi jäänyt kaksi vaihtoehtoa. Onnistuminen ja griinin lähistöltä vielä 5 lyöntiä käytettävissä suoraan voittoon tai sitten hyvin epätodennäköinen pallon karkaaminen vasemmalle, jolloin oltaisiin silti oltu pesuhommissa jo kahden lyönnin jälkeen ja käytettävissä vielä chippi ja kolme puttia suoraan voittoon. Tämä olisi sulkenut pois toteutuneen tilanteen, jossa Kyle Stanley ryhtyi chippaamaan vasta neljännen lyönnin jälkeen.

Mietin Stanleyn mokan jälkeen, kuinka usein sitä onkaan tullut ”seiftattua” itsensä vaikeuksiin. Ottamalla jatkolyöntiin helppoa rautaa käteen ja yrittämällä sijoittaa sitä väylän kapeimpaan paikkaan, kun spoonin kantaman päässä olisi jo reilusti avarampaa aluetta. Ja vaikka ne riskit jatkuisivat sielläkin, oltaisiin ainakin lähempänä viheriötä droppaamassa, kuin lyömällä se rautakuutonen veteen jättäen vielä 130 metriä lähestymiseen veden yli viheriölle.

MITÄ TÄSTÄ OPIMME? Todennäköisesti emme mitään, vaan vaistot ja pelot seuraavallakin kerralla ohjaavat tekemistämme ei niin kovin järkevään suuntaan, mutta olisi hyvä pystyä tuollaisessa tilanteessa kuitenkin kylmäpäisesti ajattelemaan molempien vaihtoehtojen mahdolliset tulokset. Joskus se riskittömämpi vaihtoehto kuitenkin on se kaikkein vaarallisin, kuten Kyle Stanleyn tapauksessa viime sunnuntaina.

Lopuksi vielä tuo ehkä kaikkien aikojen tunnetuin romahdus vuoden 1999 British Openista.

 Tapio Santala

Klikkaa Tapio Santalan blogiarkistoon

Kaikki progolf.fi:n blogit löydät täältä